Lomalla

Terveiset Ammanista! Täällä ollaan taas. Oli hauska palata samaan hotelliin, jossa majailin kesäkuun alussa. Henkilökunta muisti minut ja vastaanotto oli erityisen lämmin.

Muutin maanantain pois FIMEn huoneistosta erään suomalaisen miehen vuokraamaan asuntoon. Hänkin opiskelee Damaskoksessa arabiaa ja on parhaillaan lomalla Suomessa. FIMEllä emme olisi Mikon kanssa voineet asustaa, koska emme ole naimisissa. Syyriassa vastakkaista sukupuolta olevat eivät voi asua yhdessä, elleivät ole naimisissa tai sukua toisilleen. Kyse ei ole vain sosiaalisesta hyväksynnästä, vaan se on laitonta. FIMEllä on paikallisia työntekijöitä, mutta tuossa toisessa asunnossa voimme asustaa suht anonyymisti. Ja hotelleissa toki voimme majoittua yhdessä. No, käytössämme oleva asunto kattoterasseineen on oikein mukava, joten eipä valittamista.

Mikko tosiaan saapui Damaskokseen tiistaina aamuyöstä ja eilinen päivä meni matkasta toipuessa, Damaskokseen tutustumisessa ja kuumuuteen totuttelussa. Hänen matkansa on alkanut vähän takkuisesti kuumuudesta kärsimisen ja vatsataudin merkeissä. Itse olen jo aika hyvin kuumuuteen tottunut, vaikken siitä erityisesti nautikaan. Päivisin lämpötila lähentelee neljääkymmentä ja iltaisin on siinä kolmenkymmenen hujakoilla. Eilen illalla, kun lämpötila laski alle kolmenkymmenen ja Mikon mielestä alkoi olla siedettävää, minua jo palelsi...

Meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa huomenna kohti Petraa, mutta saa nähdä, pääsemmekö lähtemään. Mikolle iski heti toisena päivänä Ammaniin saavuttuamme niin kova vatsatauti ja kuume, että jouduimme kääntymään lääkärin puoleen. Toivotaan, että lääkkeet tehoavat nopeasti, eikä koko loma mene sairastellessa. Meitä varoiteltiin, että lääkäri olisi hurjan kallis, mutta eipä tuo suostunut ottamaan mitään maksua tutkimuksista. Kuulemma veljen vaimo on Suomesta...

Jordan Timesin uutiset tuntuivat kovin tutuilta, täällä on edelleen pinnalla neljän kansanedustajan visiitti Zarqawin kotikylään, josta kirjoittelin kesäkuussa, Libanonin tilanteen ohella toki. Kuten ehkä muistatte, neljä islamistipuoleen (Islamic Action Front) jäsentä pidätettiin kesäkuun alkupuolella heidän vierailtuaan Zarqassa jättämässä surunvalittelunsa Zarqawin perheelle tämän kuoleman johdosta. Jordaniassa on parhaillaan menossa oikeudenkäynti heitä vastaan, syytteinä kansallisen erimielisyyden ja lahkolaisuuden lietsominen. Heitä uhkaa kolmen vuoden vankeus, jos heidät todetaan syyllisiksi. Todistajina toimivat mm. marraskuisten Ammanin hotellipommitusten uhrien omaiset. Viime marraskuussa itsemurhapommittajat iskivät kolmeen ammanilaiseen luksushotelliin tappaen yli 60 ihmistä, pääasiassa paikallisia, ja Zarqawi ryhmineen ilmoittautui iskujen tekijöiksi. Parempi vaan pysyä näissä vaatimattomissa budjetti-hotelleissa... Iskujen jälkeen turvatoimia kaikissa Ammanin paremmissa hotelleissa on tiukennettu huomattavasti, eikä sisään ole asiaa ilman laukkujen tutkimista ja metallinpaljastimen läpi kulkemista.

Yritän kirjoitella lisää Petrasta, kunhan sinne asti pääsemme ja jos siellä on käytössä Internet-yhteys. Odotamme molemmat aika innolla, onko Petra niin upea kuin kaikki väittävät. Toivottavasti.

Damaskoksen arkea

Monet ovat kysyneet, miten Libanonin tilanne vaikuttaa ja näkyy Syyriassa. No, eipä juuri mitenkään. Tottakai ihmiset ovat huolissaan naapurimaan tilanteesta, mutta Damaskoksessa arki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin. Tarinankertoja jatkaa tarinoidensa kertomista iltaisin vanhassa kaupungissa, damaskoslaiset kipuavat iltaisin Qassioun-vuorelle nauttimaan piknik-illallista perheen tai ystäviensä kanssa ja kauppa käy vanhan kaupungin souqeissa. Mielenosoituksia on viimeisen viikon aikana kyllä ollut useita, osa varmasti ihan spontaaneitakin, mutta osa ilmeisesti viranomaisten järjestämiä. Näihin jälkimmäisiin ihmisiä on kuulemma kuljetettu työpaikoiltaan ja niissä kannetut plakaatit ovat tismalleen toistensa kopioita. Ja toki Syyriaan on virrannut suuri määrä sotaa paenneita libanonilaisia ja turisteja. Turistit ovat pääasiassa jatkaneet matkaansa Damaskoksesta eteenpäin ja monilla libanonilaisilla on ystäviä tai sukulaisia Syyriassa, joiden luona he voivat majailla. Ei toki kaikilla.

Katukuvassa Libanonin tilanne näkyy myös siten, että jalkapallon mm-kisojen päätyttyä Ranskan, Saksan, Italian, Portugalin ja Brasilian liput on korvattu keltaisilla Hizbollahin lipuilla kaduilla, parvekkeilla ja autoissa. No, kyllä jalkapallomaiden lippuja oli vielä pari viikkoa sitten enemmän kuin Hizbollahin lippuja nyt, mutta keltaisten lippujen määrä katukuvassa kasvaa päivä päivältä kriisin jatkuessa. Myös Hizbollahin johtajan sheikki Nasrallahin kuvia on useiden liikkeiden ja ravintoloiden ikkunoissa. Hizbollahia kannatetaan ilmeisen laajalti Syyriassa, eikä varmasti vähiten siksi, että se on yksi harvoista tahoista, jotka aktiivisesti tällä hetkellä vastustavat Israelin puuhia. Erityisesti kotimaassaan Hizbollahin suosiota kasvattaa myös se, että järjestö ylläpitää erilaisia sosiaalisia palveluita ml. kouluja ja sairaaloita. Hizbollahin leimaaminen länsimaissa yksinomaan terroristijärjestöksi onkin mielestäni hieman turhan yksioikoista. Järjestö tekee myös paljon hyvää. Tai ainakin on tehnyt: saa nähdä, mitä Hizbollahista jää jäljelle Israelin pommitusten jälkeen. Selvää kuitenkin jo tässä vaiheessa on, että järjestön suosio Lähi-idässä on kriisin myötä kasvanut valtavasti.

Kauppias esittelee julistettaan hymyilevistä "ystävyksistä", Syyrian presidentti al-Assadista ja Hizbollahin johtaja sheikki Nasrallahista.

Olen viettänyt viikonloppua Damaskoksessa hemmotellen itseäni, kiertäen museoita ja souqeja sekä Damaskoksen yöelämään tutustuessa. Torstaina kävin – kuten monet paikallisetkin naiset viikonloppua vasten – kampaajalla sekä kauneushoitolassa. Kampaaja ei puhunut montaakaan sanaa englantia ja lopputulokseen ei kai voi olla kuin tyytyväinen, ottaen huomioon, että siihen päästiin vielä kovin vähäisellä arabian taidollani. Kauneushoitolassa kävin sekä manikyyrissä että pedikyyrissä: luksusta, johon Suomessa harvoin on varaa. Nyt minulla on ihanat prinsessakynnet: ranskalainen manikyyri ja muutamassa kynnessä koristekuvioinnit. Turhamaisuuden huippu... :) Huomenna ajattelin vielä käydä hieronnassa ja kasvohoidossa, kun tällaiset palvelut ovat täällä hyvin edullisia. Ja hammamissa :)

Pari sanaa Damaskok-
sesta. Syyrian pääkaupun-
gissa on reilut 3 miljoonaa asukasta ja kaupunki levittyy melko laajalle alueelle. Kaupungin pohjoislaidalla sijaitsee Qassioun-vuori, jonka rinteille levittäytyy myös esikaupunkialueita. Vuori on kaupunkikuvassa hallitseva: se näkyy lähes joka puolelle Damaskosta.

Profeetta Muhammedin kerrotaan nähneen Damaskoksen ensi kertaa Qassioun-
vuorelta ja kääntyneen takaisin todeten, ettei halua astua paratiisiin ennen kuolemaansa. No, tuohon aikaan näkymä vuorelta saattoi tietysti olla hiukan toisenlainen...

Damaskok-
sessa on miltei 600 (!) moskeijaa ja rukous-
kutsu kiirii viisi kertaa vuorokaudessa kaupungin joka kolkkaan. Viereisessä illalla Qassioun-
vuorelta otetussa kuvassa kaikki vihreät täplät ovat moskeijoiden minareetteja. Vihreä on islamin väri ja käytännössä kaikki minareetit valaistaan vihrein valoin.

Tärkein Damaskoksen moskeijoista on tietysti vanhan kaupungin Umaijjadi-moskeija, yksi islamin pyhimmistä moskeijoista, jossa sekä Johannes Kastajan että Hussainin päiden väitetään olevan. Jälkimmäinen tuo vuosittain satoja tuhansia iranilaisia pyhiinvaeltajia Damaskokseen. Umaijjadi-moskeija onkin hyvin eloisa paikka ja yleensä täynnä paikallisia ja pyhiinvaeltajia rukoilemassa sekä turisteja räpsimässä kuvia. Umaijjadi-moskeija on itse asiassa ensimmäinen moskeija, jossa paavi koskaan on vieraillut. Tämä tapahtui niinkin äskettäin kuin vuonna 2001.

Damaskoksen vanha kaupunki, Unescon maailmanperintölistalla muuten, on muutamien neliökilometrien kokoinen alue, jossa on useita souqeja (kujia, joilla pieniä liikkeitä), paljon kahviloita ja ravintoloita sekä moskeijoita ja kirkkoja. Vanhassa kaupungissa myös asuu paljon ihmisiä ja FIMEn uusi rakennus sijaitsee myös täällä. Vanhan kaupungin kujilla on mukava kävellä ja katsella, mitä kauppiaat myyvät sekä välillä istahtaa kahvilaan.

Ihmiset viettävät Damaskoksessa paljon aikaa katukahviloissa teetä juoden ja vesipiippua polttaen. Ravintolat täyttyvät iltaisin vasta lähempänä kymmentä ja syyrialainen illallinen herkullisine mezeineen (Lähi-idän alkupaloja, joista Suomessa tunnetuin lienee hummus) kestää useita tunteja. Syyrialainen ruoka on erittäin hyvää jopa kasvissyöjän näkökulmasta. Alkoholia tarjoillaan lähinnä vanhan kaupungin Bab touman, kristillisen kaupunginosan, ravintoloissa sekä hotellien ravintoloissa. Alkoholin sijasta ravintoloissa tarjotaan taivaallisen hyviä mehuja, joista ehdoton suosikkini on sitruuna-minttumehu. Suuressa osassa alkoholia tarjoavista ravintoloista ruoka on aika mitäänsanomatonta ja usein täällä joutuukin valitsemaan, haluaako hyvää ruokaa vai lasin viiniä ei-niin-hyvän ruoan kanssa. Syyriassakin muuten valmistetaan viiniä, mutta se on ihan kamalaa kuraa. Useissa ravintoloissa – siis niissä, jotka alkoholia tarjoilevat – tarjotaankin syyrialaisen sijasta erinomaisia libanonilaisia viinejä.

Pukeutuminen Damaskoksessa on suht vapaata, mutta peittävää. Monet naiset pukeutuvat huiviin, joskaan se ei ole pakollista. Kuitenkin monilla heistä on hyvinkin vartalonmyötäisiä vaatteita.

Yksi Damaskoksen mielestäni viehättävimmistä jutuista on kahvila An-Nafuran tarinankertoja. Tarinankertojan ammatti on Lähi-idässä vanha ja miltei jo hävinnyt. Tarinankertojia on ollut 1100-luvulta asti, ensin kaduilla, mutta kahvinjuonnin yleistyttyä he siirtyivät kahviloihin. Itse asiassa parin kymmenen vuoden ajan, 70-luvulta 90-luvulle, Syyriassa ei ollut ainuttakaan tarinankertojaa, kunnes pikkupoikana tarinankertojia kuunnellut Abu Shady päätti elvyttää ammatin. Viidentoista vuoden ajan hän on nyt istahtanut joka ilta tarinankertojan tuoliinsa vanhan kaupungin kahvilassa viihdyttämään vesipiippua polttavaa ja teetä juovaa yleisöä usean tunnin ajaksi kertomalla vanhoja arabialaisia tarinoita. Yksi tarina saattaa kestää jopa vuoden päivät. Vaikka tarinaa kerrotaan arabiaksi, on tarinankertojan kuunteleminen viihdyttävää myös arabiaa osaamattomalle. Ilmeet, eleet ja vaihtelevat äänenpainot sekä yleisön reagointi ja eläytyminen tekevät esityksestä hauskaa seurattavaa. Välillä tarinankertojan miekka heiluu ja lopulta kumahtaa kuparitelineeseen niin, että taatusti jokaisella kuulijalla on korvat lukossa. Abu Shady on jo vanha mies ja nähtäväksi jää, löytyykö hänelle seuraajaa. Toivottavasti.

Eräs paikallinen ilmiö, joka minua edelleen jaksaa huvittaa, on se, että useissa autoissa on peruutusääni ja se peruutusäänenä on – mikäpä muukaan kuin Lambadan melodia. :)

Tänään minulla oli toiseksi viimeinen arabiantunti. Ei, en ole ihan vielä palaamassa Suomeen, mutta Mikko tulee tänne tiistain vastaisena yönä ja siitä eteenpäin reissaamme ja lomailemme. Kyllä arabianopiskelu on toisinaan ihan työstä käynyt ja loma on ihan paikallaan. Siinä mielessä tosin sääli lopettaa tunnit, että vasta nyt alkaa tuntua siltä, että olen päässyt kunnolla vauhtiin kielenoppimisessa. Arabia tosiaan on varsin työläs kieli oppia eikä muista osaamistani kielistä juuri ole ollut apua sen opiskelussa. Välillä on tuntunut ihan toivottomalta, kun sanat eivät millään meinaa jäädä mieleen. No, olen kuitenkin oppinut aika paljon tämän reilun kuukauden aikana ja tästä on hyvä jatkaa. Ja onhan tässä vielä joitakin viikkoja aikaa harjoittaa kielitaitoa käytännössä.

Reportterinne Lähi-idän hornankattilassa

Terveiset Libanonista, josta palasin myöhään eilen illalla. Kyllä, tuli valittua Beirutin-matkan ajankohta hiukan huononlaisesti. Lähdimme matkaan keskiviikkona iltapäivällä, jolloin ensimmäiset iskut olivat jo kohdistuneet Etelä-Libanoniin. Arvioimme kuitenkin, että Beirutiin on turvallista mennä, koska iskut kohdistuivat nimenomaan Hizbollahiin, jonka ydinaluetta on eteläinen Libanon.

Beirutissa olikin ihan rauhallista. Tilanteen poikkeuksellisuuden huomasi ainoastaan siitä, että matkalla oli paljon tarkastuspisteitä, kaduilla partioi runsaasti sotilaita, monet ihmiset pysyttelivät sisätiloissa ja useat paikat sulkivat torstaina ovensa. Kaupungissa oli paljon turisteja (meillä oli vaikeuksia löytää vapaata hotellihuonetta), mutta ei heitä katukuvassa näkynyt. Paikalliset olivat rauhallisin mielin, toki pahoillaan tilanteesta, mutta mistään paniikista, tai erityisestä huolesta, ei ollut tietoakaan. Sotilaatkin häröilivät vartiopaikoissaan ja lähinnä keskittyivät juttelemaan keskenään. Keskiviikkoyönä yhden aikaan ollessamme kävelemässä rantabulevardilla, paikalle saapui arviolta 30 sotilasta, jotka asettuivat riviin viiden metrin välein tähyilemään merelle. Siinä ne sitten pällistelivät puolisen tuntia ja lähtivät pois. Tämä siis tapahtui ennen sitä, kun Israel oli ilmoittanut aikovansa saartaa Libanonin.

Emme kuulleet torstain vastaisen yön pommituksia Etelä-Beirutissa, joka sekin on Hizbollahin aluetta. Majailimme Beirutin keskustassa, josta matkaa pommitetulle lentokentälle on reilut viisi kilometriä. Meidän oli tarkoitus viipyä Beirutissa perjantaihin tai lauantaihin, mutta eilen alkoi Suomesta tulla hiukan painostavia viestejä ja oltuamme yhteydessä suurlähetystöön päätimme illan tullen hypätä Damaskokseen menevään bussiin. Ja mitäpä sitä Beirutiin jäämäänkään, kun mikään ei oikein ollut auki, ja tavallisesti ilmeisen eloisassa kaupungissa oli vain kovin vähän ihmisiä liikkeellä. Lisäksi arvioimme, että riski Syyrian ja Libanonin välisen rajan sulkemiselle on olemassa.

Beirutissa ei ollut myöskään mitään massapakoa havaittavissa. Ylimääräisiä bussivuoroja Damaskokseen oli järjestetty – bussiyhtiöt käyttivät tilaisuutta hyväkseen rahastamalla matkasta viisinkertaisen hinnan – ja ne lähtivät sitä mukaa, kun täyttyivät. Me saimme odotella oman bussimme täyttymistä puolitoista tuntia. Annoimme odotellessamme haastattelun ruotsalaisen Aftonbladetin toimittajalle, mutta ilmeisesti meistä otetut hymyilevät kuvat eivät olleet riittävän kauhualietsovia painettavaksi lehteen. Aftonbladetin juttu löytyy osoitteesta
http://www.aftonbladet.se/vss/nyheter/story/0,2789,856823,00.html. Muutenkin lehdistö on onnistunut repimään melkoiset otsikot tilanteesta, sen vakavuutta yhtään vähättelemättä. Etelä-Libanoniin ei ole asiaa, se on selvä, mutta ei Beirutissa mikään kaaos vallitse. Hyökkäykset kohdistuvat Beirutissakin Hizbollahia vastaan eteläisissä kaupunginosissa. Alueen asukkaita on varoitettu lentolehtisin pysyttelemään poissa Hizbollahin rakennusten lähettyviltä, joihin todennäköisesti tulee kohdistumaan lisää iskuja.

Matka Beirutista Damaskokseen sujui erittäin nopeasti rajalla olevista pitkistä jonoista huolimatta. Rajamuodollisuuksia oli helpotettu huomattavasti –mistä täydet pisteet sekä Libanonin että Syyrian viranomaisille – ja pääsimme rajan yli puolessa tunnissa, kun mennessä siihen oli kulunut miltei kaksi tuntia. Damaskoksen ja Beirutin välistä valtatietä oli pommitettu puolen yön maissa ja nyt se on poikki. Beirutista pääsee ilmeisesti kuitenkin edelleen Damaskokseen pienempiä teitä pitkin ja jo eilen suurlähetystö kehotti ihmisiä ylittämään rajan Pohjois-Libanonissa. Eli töydellistä saartoa Israel ei ole Libanoniin onnistunut luomaan. Viimeisimpien tietojen mukaan tosin myös pohjoiseen vievät valtatiet on pommitettu ja rajalle, joka on edelleen auki, pääsee vain pikkuteitä pitkin.

Toivotaan, että tilanne rauhoittuu mahdollisimman pian, vaikka kovin lupaavalta ei näytäkään. Hiukan myös harmittaa, että Libanon jäi tällä erää aika pitkälti näkemättä. Siellä kun näytti varsin kauniilta. Heti rajalla luonto muuttui paljon vihreämmäksi (maisemat Syyrian puolella ovat pitkälti keltaista aavikkoa), vuoret olivat upeat ja oli ihana päästä meren rannalle pitkästä aikaa. Damaskoksessa kaipaan vettä: merta, järveä, jokea, mitä tahansa. Jonkinlainen kanaali täällä kyllä on, mutta se on ihan kuivunut ja haisee pahalta. Muuten Damaskos on kyllä tosi kaunis kaupunki ja viihdyn täällä erinomaisen hyvin. Huomaan nyt, etten olekaan tainnut pahemmin itse Damaskoksesta kirjoitella. Täytyykin korjata tämä virhe lähiaikoina.

Tänään Suomi on kerännyt pisteet kotiin syyrialaismedian silmissä Tuomiojan vaadittua Lähi-idän tilanteen kokonaisvaltaista käsittelyä YK:ssa. Itse en ole tätä kannanottoa nähnyt, mutta paikallisessa televisiossa sitä on hehkutettu kovasti. Meistä on tulossa suosittuja täällä. :)

Loppuun vielä muutamat kuvat Libanonista. Kovin kattavaa otosta ei reissun lyhyydestä johtuen ole tarjota, mutta jotain kuitenkin.

Vuoristo-
maisema Beirutista Damas-
kokseen johtavalla valta-
tiellä

Beirutin rantabulevardi torstaina iltapäivällä.

Pigeon rocks Beirutin rannikolla

Ählän wa sählän – syyrialaista vieraanvaraisuutta

Olin torstaina Bosrassa, Etelä-
Syyriassa 140 kilometrin päässä Damaskok-
sesta, itsekseni päiväreissulla ihmettele-
mässä kaupungin roomalaisraunioita. Bosrassa on amfiteatteri ja vanhassa kaupungissa rakennusten rauniot antoivat varsin hyvän käsityksen siitä, millainen kaupunki on ollut Rooman vallan aikana. Upeita portteja, valtavia kylpylöitä, temppeleitä jne. Myöhemmin Bosra on ollut kaupankäynnin kannalta merkittävä kaupunki sekä tärkeä levähdyspaikka Damaskoksesta Mekkaan matkaaville pyhiinvaeltajille.

Lauantaina teimme saksalaisen Ingan kanssa päiväretken niinikään Etelä-Syyriaan, tällä kertaa kohteena Hauran-vuoret ja siellä Qanawat, Suweida ja Salkhat. Kaikki hyvin pieniä paikkoja, joissa ei muita turisteja näkynyt. Alue on pitkälti druusien (ks. esim. suomenkielisen Wikipedian lyhyt, osin kylläkin puutteellinen ja hieman harhaanjohtavakin, esittely druuseista tai kattavampi englanninkielisen Wikipedian esitys) kansoittamaa ja se sijaitsee lähes 2000 metrin korkeudessa. Viileästi puhaltava tuuli sekä raikas ja viileämpi ilma olivat erittäin tervetullutta vaihtelua Damaskoksen kuumuudelle ja pölylle.

Kävimme museossa Suweidassa ihastelemassa upeita mosaiikkeja sekä katsomassa roomalaisraunioita Qanawatissa. Hetkeksi aikaa taitaa olla roomalaisraunioiden kiintiö täynnä näiden reissujen jäljiltä, vaikka tiedänkin, että hienoimmat ovat vielä näkemättä ja edessä. Salkhatissa puolestaan on linna, joka on sotilasaluetta. Meillä oli hiukan ristiriitaista tietoa siitä, pääsisimmekö linnaan sisälle, mutta päätimme kuitenkin koettaa onneamme kun sielläpäin olimme. No, linnaan emme päässeet, mutta minibussissa matkalla Suweidasta Salkhatiin tapasimme erittäin mukavan miehen, joka kutsui meidät kylään tapaamaan perhettään kotiinsa, joka sijaitsi viiden kilometrin päässä Salkhatista. Olimme saaneet miehestä niin positiivisen ja vilpittömän kuvan, ja vieläpä kun olimme kaksin liikkeellä, päätimme ottaa kutsun vastaan.

Onneksi näin teimme, sillä saimme kokea ylitsevuotavaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä sen reilun tunnin aikana, jonka heidän vierainaan ehdimme viettää. Koko perhe kutsuttiin paikalle tapaamaan meitä: miehen äiti, siskot ja veljet lapsineen ja muutama naapurikin. Täällä perheellä tosiaan tarkoitetaan hieman laajempaa joukkoa sukulaisia kuin mitä suomalainen ydinperhe käsittää. Meille tarjoiltiin teetä ja hedelmiä, ateriakin olisi valmistettu, mutta siitä kieltäydyimme, koska olimme juuri syöneet. Keskustelua käytiin heikolla arabiallamme sekä englanniksi ja ranskaksi, joita muutama perheenjäsen osasi hiukan.


Viereisessä kuvassa on meidät kotiinsa kutsunut Walid ja hänen veljenpoikansa Karim.













Talossa asui useampia suvun perheitä: yhdellä ydinperheellä oli käytössään oma, noin 12 neliömetrin kokoinen huone, jossa vanhemmat lapsineen asuivat. Iso olohuone ja keittiö olivat yhteiset. Taloa ympäröi puutarha, jossa kasvoi hedelmiä ja vihanneksia ja katolla asusteli ärhäkkä susikoiran oloinen otus. Koiria täällä ei juuri näe, muslimit eivät tunnetusti oikein pidä koirista.

Oletamme perheen olleen druuseja, vaikkemme sitä suoraan kysyneetkään. Emme oikein tienneet, olisiko se ollut korrektia. Muutenkin täällä pitää hiukan miettiä, mistä voi puhua paikallisten kanssa, esim. tietyistä poliittisista aiheista on paras olla puhumatta, ellei keskustelukumppani itse aloita puhumaan aiheesta.

Paluumatka Damaskokseen osoittautui hiukan odotettua kinkkisemmäksi. Menimme taksilla parinkymmenen kilometrin päässä olevaan Bosraan, josta tiesin viimeisen bussin Damaskokseen lähtevän klo 20. No, se bussi olikin sitten täyteen buukattu siinä vaiheessa, kun pääsimme Bosraan. Meille tarjottiin yösijaa perheen luota ja tokihan olisimme voineet jäädä Bosraan hotelliin, mutta päätimme yrittää bussiin senkin uhalla, että joutuisimme seisomaan tai istumaan lattialla koko kaksituntisen matkan. Ja siltä se aluksi näyttikin: bussi oli aivan täynnä ja asetuimme mukavasti takaoven portaikkoon istumaan. Siinä olisi ollut ihan ok matkustaa, mutta bussin rahastajan mielestä moinen ulkomaalaisten naisten istuttaminen lattialla ei ilmeisesti ollut soveliasta, koska hän ajoi kaksi miestä istumapaikoiltaan seisomaan ja komensi meidät istumaan. Noloa... Yritimme estellä, mutta eipä siinä mikään auttanut. Niinpä lopulta saimme taittaa matkan Damaskokseen mukavasti penkillä istuen. Tällä erää minulla ei ole esittää kuvia reissusta, mutta yritän saada niitäkin pian lähetettyä.

Tämä päivä on mennyt hiukan tylsemmissä merkeissä sängyn ja wc:n väliä ravaten. Ehdin jo toivoa, että selviäisin reissusta ilman vatsatautia, kun se ei tähän mennessä ollut iskenyt. Väärässäpä olin, valitettavasti, ja jouduin sen takia perumaan tämänpäiväisen arabiantuntini. Pieni, toukokuisen Mongolian-matkan peruja oleva kuume vaivaa myös edelleen, mikä tekee vatsataudin entistä tukalammaksi. No, iltaa kohden olo on hiukan helpottanut ja ehkä uskallan tänään vielä syödäkin jotain. Täytyy toivoa, että taudista selvitään ilman lääkärivisiittiä.Ja niin, niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että otsikon ählän wa sählän tarkoittaa arabiaksi tervetuloa ja sitä käytetään myös yleisemminkin tervehdyksenä. Että sellainen tausta on suomalaisten hiukan ikävällä tavalla kutsua muslimeja ählämeiksi...

Arabi-jazzia ja kielenopiskelua

Viime päivät ovat kuluneet tiiviisti arabian opiskelun parissa. Opettajani ei ole kovin hyvä selittämään kielioppiasioita englanniksi, joten joudun aika paljon pähkäilemään niitä itsekseni kirjan avulla. Mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia: asioiden selittäminen itselleen on usein paras tapa oppia. Muuten opettajani on ihan ok, ei mikään maailman selkein, mutta useimmiten kuitenkin pysyn perässä siinä, mitä hän selittää. Toisinaan hän tosin mielestäni takertuu liian pitkäksi aikaa täysin epäolennaisiin asioihin, kuten vaikkapa duaaliin. Duaalilla ilmaistaan kahta tekijää, se on siis ikäänkuin yksikön ja monikon välimuoto. Sitä käytetään sekä verbeissä että substantiiveissa, mutta arabian puhekielestä se on täysin kadonnut ja minusta riittäisi vallan hyvin, että tarvittaessa tunnistan nämä muodot. Mutta ei, opettajani on vakuuttunut siitä, että minun on välttämättä osattava muodostaa ne itse. No, eipä siinä sitten muu auta, kuin opetella... Minulla on tunteja kolmena päivänä viikossa, kaksi tuntia kerrallaan. Sen lisäksi opiskelen itsenäisesti ainakin tuplasti enemmän. Tarkoitukseni oli alunperin ottaa hiukan enemmän tunteja, mutta olen todennut, että tässäkin riittää tekemistä.

Viikonloppuna olimme Susannen (Jemenin-tutkija Suomesta) kanssa Maalulassa ja Seidnayyassa, jotka ovat pieniä kaupunkeja noin viidenkymmenen kilometrin säteellä Damaskoksesta. Molemmissa asuu paljon kristittyjä ja kirkkojen määrä verrattuna moskeijoiden määrään olikin molemmissa huomattava. Maalula on yksi niistä harvoista paikoista, joissa yhä edelleen puhutaan arameaa, Jeesuksen äidinkieltä. Maalulassa on upea kallion keskelle muodostunut kapea sola. Joku maantiedettä paremmin tunteva osaisi ehkä kertoa, miten se on muodostunut. Tarina kertoo myöhemmin pyhimykseksi julistetusta Teklasta, jonka sotilaat aikoivat tappaa ja jota varten keskelle kalliota muodostui yhtäkkiä sola pakotieksi. Näppärää, eikö totta. Kummassakaan kaupungissa ei ollut mitenkään erityisen paljon nähtävää, mutta kiva oli käydä haistelemassa tunnelmaa hiukan Damaskosta pienemmillä paikkakunnilla.

Seidnayyassa tapasimme damaskoslaisen 6-lapsisen perheen. Perheen äiti kertoi menneensä naimisiin 12-vuotiaana (perheen isän ikä ei selvinnyt, mutta hän näytti viitisentoista vuotta vaimoaan vanhemmalta) ja saaneensa ensimmäisen lapsensa 13-vuotiaana. Vanhin tytär oli nyt noin 16-vuotias, eli äiti on edelleen alta kolmekymppinen. Nuorin oli puolen vuoden ikäinen. Kyllä se tuntuu aika hurjalta, vaikka kuinka ajattelisi aikaisen avioitumisiän olevan perinteistä ja kulttuurille tyypillistä. Nyttemmin tosin avioitumisikä varsinkin kaupungeissa on noussut reilusti, mutta keskimäärin minun ikäiseni naiset ovat naimisissa ja heillä on lapsia.

Perhe oli hyvin kiinnostunut kuulemaan, onko Suomi mukana Irakin sodassa ja ovatko suomalaiset Palestiinan vai Israelin puolella. Suomalaisena näihin kysymyksiin on helppo vastata paikallisia miellyttävällä tavalla. Ei täällä tosin ole vihamielisyyttä havaittavissa myöskään Irakin miehitykseen osallistuvien maiden kansalaisia kohtaan: valtioiden johto ja kansalaiset erotetaan aika hyvin toisistaan.

Toissapäivänä Damaskoksessa alkoi Jazz lives in Syria –festivaali, jossa esiintyy sekä länsimaisia että syyrialaisia jazz-artisteja. Olen ollut molempina iltoina kuuntelemassa konsertteja ja varsinkin ensimmäisen illan Big band oli loistava. Lisämausteensa tapahtumalle antaa se, että se järjestetään Damaskoksen vanhan kaupungin linnoituksessa, johon muuten ei ole yleisöllä pääsyä. Linnoitusta on restauroitu vuosikausia, ja se oli tarkoitus avata yleisölle kesäkuussa, mutta ainakaan toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Eikä linnoituksen sisällä varsinaisesti näyttänyt siltä, että tulisi tapahtumaankaan ihan lähiaikoina, elleivät nyt aivan töpinäksi pistä.

Tässä vielä hiukan kuvia matkan varrelta

Aasi Maalulan solassa

Kaupunki-
maisemaa Maalulasta

Seidnayyassa tapaamamme perheen äiti ja neljä lasta

Vesipiippu-
kauppa Damaskoksen vanhan kaupungin souqissa

Ihmisiä ostoksilla Damaskoksen vanhan kaupungin souqissa

Damaskoksen Umaijadi-
moskeija

Yksi Umaijadi-
moskeijan minareeteista vanhan kaupungin linnoituksen sisältä katsottuna