Ählän wa sählän – syyrialaista vieraanvaraisuutta

Olin torstaina Bosrassa, Etelä-
Syyriassa 140 kilometrin päässä Damaskok-
sesta, itsekseni päiväreissulla ihmettele-
mässä kaupungin roomalaisraunioita. Bosrassa on amfiteatteri ja vanhassa kaupungissa rakennusten rauniot antoivat varsin hyvän käsityksen siitä, millainen kaupunki on ollut Rooman vallan aikana. Upeita portteja, valtavia kylpylöitä, temppeleitä jne. Myöhemmin Bosra on ollut kaupankäynnin kannalta merkittävä kaupunki sekä tärkeä levähdyspaikka Damaskoksesta Mekkaan matkaaville pyhiinvaeltajille.

Lauantaina teimme saksalaisen Ingan kanssa päiväretken niinikään Etelä-Syyriaan, tällä kertaa kohteena Hauran-vuoret ja siellä Qanawat, Suweida ja Salkhat. Kaikki hyvin pieniä paikkoja, joissa ei muita turisteja näkynyt. Alue on pitkälti druusien (ks. esim. suomenkielisen Wikipedian lyhyt, osin kylläkin puutteellinen ja hieman harhaanjohtavakin, esittely druuseista tai kattavampi englanninkielisen Wikipedian esitys) kansoittamaa ja se sijaitsee lähes 2000 metrin korkeudessa. Viileästi puhaltava tuuli sekä raikas ja viileämpi ilma olivat erittäin tervetullutta vaihtelua Damaskoksen kuumuudelle ja pölylle.

Kävimme museossa Suweidassa ihastelemassa upeita mosaiikkeja sekä katsomassa roomalaisraunioita Qanawatissa. Hetkeksi aikaa taitaa olla roomalaisraunioiden kiintiö täynnä näiden reissujen jäljiltä, vaikka tiedänkin, että hienoimmat ovat vielä näkemättä ja edessä. Salkhatissa puolestaan on linna, joka on sotilasaluetta. Meillä oli hiukan ristiriitaista tietoa siitä, pääsisimmekö linnaan sisälle, mutta päätimme kuitenkin koettaa onneamme kun sielläpäin olimme. No, linnaan emme päässeet, mutta minibussissa matkalla Suweidasta Salkhatiin tapasimme erittäin mukavan miehen, joka kutsui meidät kylään tapaamaan perhettään kotiinsa, joka sijaitsi viiden kilometrin päässä Salkhatista. Olimme saaneet miehestä niin positiivisen ja vilpittömän kuvan, ja vieläpä kun olimme kaksin liikkeellä, päätimme ottaa kutsun vastaan.

Onneksi näin teimme, sillä saimme kokea ylitsevuotavaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä sen reilun tunnin aikana, jonka heidän vierainaan ehdimme viettää. Koko perhe kutsuttiin paikalle tapaamaan meitä: miehen äiti, siskot ja veljet lapsineen ja muutama naapurikin. Täällä perheellä tosiaan tarkoitetaan hieman laajempaa joukkoa sukulaisia kuin mitä suomalainen ydinperhe käsittää. Meille tarjoiltiin teetä ja hedelmiä, ateriakin olisi valmistettu, mutta siitä kieltäydyimme, koska olimme juuri syöneet. Keskustelua käytiin heikolla arabiallamme sekä englanniksi ja ranskaksi, joita muutama perheenjäsen osasi hiukan.


Viereisessä kuvassa on meidät kotiinsa kutsunut Walid ja hänen veljenpoikansa Karim.













Talossa asui useampia suvun perheitä: yhdellä ydinperheellä oli käytössään oma, noin 12 neliömetrin kokoinen huone, jossa vanhemmat lapsineen asuivat. Iso olohuone ja keittiö olivat yhteiset. Taloa ympäröi puutarha, jossa kasvoi hedelmiä ja vihanneksia ja katolla asusteli ärhäkkä susikoiran oloinen otus. Koiria täällä ei juuri näe, muslimit eivät tunnetusti oikein pidä koirista.

Oletamme perheen olleen druuseja, vaikkemme sitä suoraan kysyneetkään. Emme oikein tienneet, olisiko se ollut korrektia. Muutenkin täällä pitää hiukan miettiä, mistä voi puhua paikallisten kanssa, esim. tietyistä poliittisista aiheista on paras olla puhumatta, ellei keskustelukumppani itse aloita puhumaan aiheesta.

Paluumatka Damaskokseen osoittautui hiukan odotettua kinkkisemmäksi. Menimme taksilla parinkymmenen kilometrin päässä olevaan Bosraan, josta tiesin viimeisen bussin Damaskokseen lähtevän klo 20. No, se bussi olikin sitten täyteen buukattu siinä vaiheessa, kun pääsimme Bosraan. Meille tarjottiin yösijaa perheen luota ja tokihan olisimme voineet jäädä Bosraan hotelliin, mutta päätimme yrittää bussiin senkin uhalla, että joutuisimme seisomaan tai istumaan lattialla koko kaksituntisen matkan. Ja siltä se aluksi näyttikin: bussi oli aivan täynnä ja asetuimme mukavasti takaoven portaikkoon istumaan. Siinä olisi ollut ihan ok matkustaa, mutta bussin rahastajan mielestä moinen ulkomaalaisten naisten istuttaminen lattialla ei ilmeisesti ollut soveliasta, koska hän ajoi kaksi miestä istumapaikoiltaan seisomaan ja komensi meidät istumaan. Noloa... Yritimme estellä, mutta eipä siinä mikään auttanut. Niinpä lopulta saimme taittaa matkan Damaskokseen mukavasti penkillä istuen. Tällä erää minulla ei ole esittää kuvia reissusta, mutta yritän saada niitäkin pian lähetettyä.

Tämä päivä on mennyt hiukan tylsemmissä merkeissä sängyn ja wc:n väliä ravaten. Ehdin jo toivoa, että selviäisin reissusta ilman vatsatautia, kun se ei tähän mennessä ollut iskenyt. Väärässäpä olin, valitettavasti, ja jouduin sen takia perumaan tämänpäiväisen arabiantuntini. Pieni, toukokuisen Mongolian-matkan peruja oleva kuume vaivaa myös edelleen, mikä tekee vatsataudin entistä tukalammaksi. No, iltaa kohden olo on hiukan helpottanut ja ehkä uskallan tänään vielä syödäkin jotain. Täytyy toivoa, että taudista selvitään ilman lääkärivisiittiä.Ja niin, niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että otsikon ählän wa sählän tarkoittaa arabiaksi tervetuloa ja sitä käytetään myös yleisemminkin tervehdyksenä. Että sellainen tausta on suomalaisten hiukan ikävällä tavalla kutsua muslimeja ählämeiksi...